mirka

Kuinka kaunista ulkona onkaan. Näetkö sinä kauneuden ja pysähdytkö sinä sitä ihastelemaan vai näyttäytyykö ladon seinä sinulle ladon seinänä ja pihilajanmarjat vain marjoina?

Ennen en kiinnittänyt ympäristöön mitenkään ihmeellisemmin huomiota muuta kuin, että joo kaunista ja jatkoin matkaa. Nyt en malttaisi muuta tehdäkään kuin vain ihastella ja vangita jokaisen pienen hetken kuvaksi, jotta voin katsella sitä myöhemmin. Paras pysäyttäjä on oma lapsi, joka näkee ihan kaikessa jotain muuta kuin mitä se on. Viikonloppuna näimme kaivinkoneen kauhan ja poika käveli ohi ja kysäsi, että näetkö äiti ihan tipun näkönen. Vilkasin ja totesin, että niin on. Kauhan sivuprofiilin muoto oli sama kuin jos olisin piirtänyt graafisesti tipun pään. Ihanaa, että voimme jakaa tämän saman näkemisen lahjan. Paras on ehkä se kun kerran kävelimme kaupungilla ja joku oli räkässyt asvalttiin ja poika stoppas ja totes, että mahtavan näkönen virtahepo! Totta, klimpin muoto oli kuin Serengetin virtahepo.

Minulla ei ole enää kiire ja olenkin alkanut käymään huolestuttavan hitailla valoilla…kieltämättä tuntuu todella hyvältä. Enää en anna motkottajien tai sellaisten ihmisten jotka hokevat vain, että kun sinä olet sitä ja tätä ja tämä on taaskin sinun syytäsi jne…viedä energiaani. Heidän kaltaisensa eivät pääse edes samaan huoneeseen minun kanssani. Jos sattuvat samaan huoneeseen jostain syystä niin minä osaan nykyään kävellä ulos huoneesta ja hymyillä mennessäni.

Se, että vetää ja tekee omat rajat on hirveän tärkeää ja vielä tärkeämpää on se, että pidättäytyy noudattamaan omia sääntöjään. Sillä vain silloin voi alkaa saada olla oma itsensä ja vetovoimanlaki pystyy alkaa vetämään puoleensa ihmisiä, jotka oikeasti haluavat olla seurassasi.

Oikein ihanaa alkavaa viikkoa.

Kiitollisuuteen tarvitaan hirveän vähän, täytyy vain muistuttaa itseään niistä pienistä asioista joista voi olla kiitollinen.

Joka ikinen päivä.