mirka

Olen kerran voittanut muutaman miljoonan muun kaverin uimakisoissa ja selvinnyt maaliin voittajana. Sen jälkeen kuluikin liki kolmetoista vuotta ennen kuin opin uimaan syvissä vesissä uudestaan.

Asiaa ei helpottanut se, että ennen oli tapana tönäistä lapsi syvään altaaseen ja todeta, että ui, kyllä se siitä! Rytmitajua kehitettiin liikuntatunneilla ennen siten, että lapsia juoksutettiin piirissä tamburiinin tahtiin.

Olen ensimmäisiäsuomenkielisiä lapsia, joita aikoinaan pistettiin Kokkolassa ruotsinkieliseen kouluun, taka-ajatuksena, että lapsesta tulee kaksikielinen.

Kielikylpy ei ollut tuolloin vielä edes ajatustasolla kenenkään pedagogin unelmissa. Itse en voi sanoa olleeni ihastunut tästä ajatuksesta, että aloitan koulun osaamalla ainoastaan seitsemän ruotsinkielistä sanaa, saati etten tuntenut luokaltani ketään.

Oliko helppoa? No ei. Itkinkö? Kyllä, kaksi ensimmäistä vuotta. Vihasinko äitiäni ja hänen loistavaa ajatusta? Kyllä.

Muistan vieläkin kuinka hän totesi, että tulet vielä kiittämään minua siitä, että sinusta tehtiin kaksikielinen. Olenko kiittänyt? No en ainakaan ääneen. Toki jokainen virkani aikuisena on edellyttänyt kaksikielisyyttä. Olen myös voinut opiskella molemmilla kielillä. Itkettääkö vielä? No ei.

Ylä-asteen liikuntatuntien saldona onnistuin saamaan ysillä ehdot. Saadakseni peruskoulun päästötodistuksen tuli minun suorittaa kymmenottelu yhden päivän aikana. Se päivä oli vaikea sekä minulle, että liikunnanopettajalleni. Olimme molemmat rehtorin puhuttelussa päivän päätteeksi. Eri aikaan tosin.

Rehtorin kanssa olen ystäviä vieläkin, mutta liikunnanopettajaan en ole hirveästi ottanut kontaktia. Lentopalloa emme saaneet pelata, koska meidän kädet lakkaisivat kuulemma kasvamasta ja potkupalloa ei saanut pelata, koska se oli poikien laji.

Sitten kasvoin aikuiseksi ja löysin itseni Marokosta taistelemassa muukalaisvihaa vastaan taiteen voimin. Tuohon aikaan lentokoneissa sai vielä polttaa sisällä, siellä viidellä viimeisellä takarivillä.

Minä päätin pistää tupakaksi heti laskuportailla yhdentoista tunnin lennon jälkeen, sillä olin valmis ottamaan kontaktia Casablancan ihmeelliseen maailmaan.

Ideani ei tainnut olla maailman paras, sillä vieressä tankattiin jumbojettiä. Kohta kuulinkin miehen huutavan, että sammuta se tupakka heti! No minä heitin tupakan maahan kun kerran käskettiin. Tämän jälkeen sen kytevän tumpin päälle syöksyi kaksi miestä makaamaan.

Olin otettu siitä, miten hienosti he saivatkaan tiivistettyä tuohon lyhyeen hetkeen kaikki Die Hard -elokuvat viittomakielellä. Otin salama koppia teemasta – me olisimme voineet kuolla. Kuka muka väittää, että viittomakieli ei olisi kansainvälinen kieli?

Kauan siihen meni, että löysin liikunnan ilon uudestaan, ja en ota taksia joka matkalle. Pahoittelen, jos joku taksiyrittäjä teki konkurssin minun lopetettua taksilla ajelemisen. Nykyään kävelen usein, ja olen myös löytänyt uudelleen uimisen ilon, avanto uinnin parista. Tupakointi on onneksi jäänyt jo aikaa sitten.

Kirjoittaja on sosiaalityöntekijä, potilasasiamies ja kuvataiteilija, joka vapaa-ajallaan järjestää yhteiskunnallisesti hyvää tekeviä projekteja.